Tuo lapsi sisälläni meinaa nyt viimeisen kuukauden aikana pompotella äitiään ihan kuus - nolla. En tiedä enää, miten mihinkin kipuun reagoida ja minkä kuuluisi tuntua miltäkin. Alkaa tulla jo lähes epätoivoinen olo. Ei tämä tällaista ollut, kun tuota poitsua odotteli. Tuo supisteli kuitenkin viimiset kaksi kuukautta koko odotusajasta. Tasaisesti ja välillä kipeästikin, muttei suinkaan säännöllisesti ja aina se kipu oli lääkkeellä hallittavissa. Nyt tämä on jotain, mitä en enää osaa sanoin kuvailla.

Viikko sitten lauantaina kävästiin retkeilemässä Tammisaaressa. Supisteli säännöllisen epäsäännöllisesti 5-10 min välein. Ei järjettömän kivuliaasti, mutta kuitenkin tuntuvasti. Kipu alkoi yhen aikoihin päivällä, eikä ottanut loppuakseen, joten varmuuden vuoksi soiteltiin Tammisaareen ja kysyttiin, mitä tässä kannattaisi kaiken järjen mukaan tehdä. Kehoittivat tulla näytille.
Ei muuta kuin pikku Vee hoitoon ja sairaalassa oltiin iltasella seittemältä. Oma vointi ei ollut muuttunut miksikään sitten niin suuntaan tai toiseen. Otettiin ihan nättiä sydänkäyrää ja supistuksiakin piirtyi sille toiselle käyrälle omien tuntemusteni mukaisesti. Kroppani junnasi kipunsa kanssa paikallaan eikä antanut mitään merkkiä kivun laantumisesta tai yltymisestä.
Sovitusti lähettiin sitten tutustumaan lähemmin Tammisaareen. Käytiin syömässä hyvin ja hieman kävelemässäkin. Paikallisessa Santa Fe:ssä ruoka oli maukasta, muut asiakkaat mielenkiintoisia ja halloweenin kunniaksi tarjoilijoilla päässään pirun sarvet ja pepuissaan heilui häntä. Itselläni yllä vanhat väljät verkkarit ja iso T-paita. Niin absurdi olo, ettei tosikaan.

Takaisin sairaalaan palattua arvottiin, kuinka toimittaisiin. Tultiin kuitenkin tulokseen, jotta paras kai jäädä yöksi, kun niitä supisteluja kuitenkin säännöllisesti tuli ja matkaa kotiin kiitettävästi oli. Kehoituksesta kävin rentoutumassa suihkussa ja yötä vasten troppeja naamaan, jotta saisin nukuttua. Tramalia ja Oxepamia. Niillä kyllä nukkui, paremmin kuin pitkään aikaan. Aamulla olo oli virkeä ja hyvin levännyt. Ei suinkaan sellainen, että mitään synnyteltäisin mihinkään. Kuitenkin lääkärin tarkastukseen ennen uloskirjoitusta.
Sisätutkimuksen mukaan kohdun suu todella kaukana ja perällä siellä jossain, minne ei kunnolla yllä, mutta että on ne paikat joo kuulemma kypsyneet, kanavaa pari senttiä jäljellä ja pehmeetä on ja saattaa se kohdun suu jollekin reilulle sormelle ollakin auki, jos näppituntumaan luottamista on... tuumaili lääkäri.
Ultran perusteella virtaukset ok, lapsivettä riittävästi, lapsen painoarvio 2600grammaa. Ei mikään jättiläinen, mutta että saisihan tuo jo vaikka syntyäkin jos olisi syntyäkseen.
Kiitos ja näkemiin.

Viime viikko olisikin ollut otollista aikaa lapsen syntymälle.
Kummi-tätini vietti meillä päivät, tai kulki pikku Vee mukanaan minne milloinkin. Oli suurena apuna kotitöissä ja itse sain vain olla ja maata tai ainakin olla. Sain välttää kaiken mahdollisen nostelun, kantelun, kurkottelun, ponnistelun sun muun rasittavuuden ja lähes joka päivä kunnon päiväunet. Luksusta. Päästiinpä elokuviinkin tuon Mieheni kera viettämään ihan kahden keskistä aikaa. Edellisen kerran taidettiinkin elokuvissa keskenämme käydä silloin joskus viime vuonna, kun pikku Vee vielä oli mahassa.
Mutta ei niin ei. Vaikka tuo välillä oireilikin. Kävely sattuu, nivusissa vihloo, supisteleekin herkästi, närästää ja on etova olo eikä tunnu ihan ruususilla tanssimiselta tämä elo, niin ei tuolla pienellä kuitenkaan tunnu olevan kiire mihinkään. Ei ainakaan viime viikolla.

Nyt taas viikonloppuna oireili ajoittain tujummin. Kuulostelin kroppaani, joka puhui siansaksaa. En enää ymmärrä.
Isänpäiväksi tuo puolisoni olisi pienen toivonut syntyvän. Se kuitenkin oli ja meni. Pikku Veen kanssa leivottiin kakkua, joka kahvin kera vietiin isille sänkyyn. Kakussa näkyi ihan kirjaimellisesti pojan oma käden jälki. (sen lähmäisen käden sai tuo narttumme nuolla puhtaaksi ja poika vain nauroi). Ensi vuonna saanee osallistua enemmänkin koko isänpäivätouhuun kera veljensä tai siskonsa. Kumpi sieltä nyt sitten ikinä tuleekaan, kun on tullakseen.

Viime yönä nukkumaan mennessä se sitten taas alkoi. Supistus. Ihan reippaanoloinen sellainen. Kestoakin moisella enemmän kuin mitä niillä viikon takaisilla epäsäännöllisen säännöllisillä. Nyt niitä vain alkoi tulla jo selvästi tiheämmin ja tuntuvammin. Puoliyhdeltä aloin kellottamaan, kun alkoi tuntua jo kummallisen säännölliseltä ja kestävältä toiminnalta tuo... Supistuksen kesto säännöllisesti 2minuttia, väli supistuksilla toinen 2minuttia. Järjettömän kipeältä ei kuitenaan tuntunut, mutta harvemminpa tuo kuitenkaan avautumisvaiheen alussa... Kuulostelin lisää kroppaani ja alettiin pohtia Miehen kanssa mitä tehdä sängyssämme nukkuvalle pojalle.
Puoli kaksi soitin Tammisaareen kyselläkseni, mitä kummaa tässä pitäisi tehdä kun tällaista tasaista supistelua tunnin verran ollut ja eikös se ole jo jonkinmoinen merkki synnytyksestä. Rauhoittava naisääni puhelimessa tuumaili, jotta paras kai lähteä ajelemaan, jottei olo autossa kovin tuskaiseksi yltyisi. "Tervetuloa, täällä on rauhallista!" Oli kätilön kehoitus puhelimessa.
Pojan kummitäti saatiin onneksi puhelimitse hereille ja hällä ei mitään koulua kummempaa (sieltäkään ei kyllä liiaksi voi pois olla), mutta että sinne vain poika hoitoon ja baanalle.

Neljän hujakoilla aamusella oltiinkin sairaalassa. Kokoajan ne supistukset niin pirun säännöllisiä. kesto 2min, väli 2min. Matka Lohjalta Tammisaareen alkoi tuntua jo tuskaiselta. Supistusten kesto alkoi jo pidentyäkin. Irvistelin ja kiemurtelinkin ja mielessäni ihmettelin, jos mitään ei olisi tapahtunut...
Onneksi tie oli sula, lämpöä ilmassa asteita kaheksan ja yö rauhallinen ajaa.
Sairaalaan päästyä taas virtsanäyte ja käyrille. Sydänäänet piirteli aika hassua söheröä, kun pentu sisällä touhusi supistusten aikaan ihan omiaan ja aiheutti sille paperille häiriöitä. Se sydänäänten kuuntelun anturikin oli kyllä aluksi hiukan väärällä kohalla ja huomatessaan tuon kätilö tuumasi: "en minä osannut ajatella, että se lapsi ihan noin alhaalla olisi". Tuli sieltä kuitenkin nättiäkin jälkeä siitä käyrästä ja voitiin tehdä sisätutkimus. Juu, kyllä kyllä... kohdun suu on siellä jossain tosi takana ja kaukana ja sinne on hankala yltää. Tämän olen kuullut joskus ennenkin. Kätilö taas kertoi, kuinka se pää onkin todella alhaalla. Kuulemma niin, ettei siittä oikein kunnolla saa selvyyttä, missä se koko kohdun suu menee, kun se pää siinä niin kovasti painaa... juu, kiva kiva. Puoli viideltä aamulla kuitenkin tuumasi hän, jotta "Kyllä sinun on nyt nukuttava, jotta jaksat synnyttää". Lääkkeeksi vaihteeksi tramalinii ja oxepamia ja ei kun hyvää yötä ja huomenta. Onhan sitä synnytyssalissa joskus ennenkin tullut nukuttua joo...

Aamusella sitten lääkärin vastaanotolle. Vaihteeksi. Juu, ei tässä nyt kummosemmin supistele, hieman joo, muttei sillälailla kuin vielä aamuyöstä. Ennemminki semmonen lääkepöhnäinen, krapulainen olo.
Ultraus: virtaukset ok, lapsivettä riittävästi, lapsen painoarvio semmonen 2600-2700grammaa. Viikossa tullut ehkä se satagrammaa tai mitenkä lie. Ihan hyvän kokoinen kuitenkin, jotta voisihan tuo vaikka syntyäkin jos syntyäkseen. Ei tässä nyt kuitenkaan synnytys käynnissä ole.
Kohdun suun tilanne sisätutkimuksessa: Todella takanahan tuo kohdun suu on ja hankalassa paikassa. Pää kyllä tuntuu siittä ihan hyvin, mutta kun se painaa siinä sillä lailla, että hankalapa on arvioida. Saattaahan tuo aukikin hieman olla, mutta hankala sanoa tarkemmin eikä tästä kyllä nyt osaa sanoa, onko tuota kanavaakaan yhtään jäljellä kun tuo pää tuossa noin kovasti painaa, mutta ei tässä mikään synnytys käynnissä ole. Voitte lähteä kotiin, mutta palatkaa takaisin jos alkaa taas siltä tuntua, kun tuo lapsi kuitenkin on todella alhaalla. Vaikka voihan se avautumisvaihe pitkäkin olla, mutta kun on tuo niin alhaalla...

Tässä alkaa olla niin täynnä tuota alas laskeutunutta lasta, josta ei osata arvioida mitään sen kummemmin kuin, että synnytys ei ole käynnissä. Ihmettelin lääkärille, kunka on mahdollista, että tunti tolkulla supistukset oikeasti voivat olla noin säännöllisiä ja kestäviä ja tuntuvia ja sitten tramalinia ja oxepamia ja unta ja kaikki onkin sitten taas vähäksi aikaa siinä. Mistä tämä johtuu?? Vastaus: No, niin vain voi käydä.
Kotimatkalla pysähdyttiin aamupalalla. Krapulainen mieleni vaati kahvia, coca colaa ja pannupizzaa, johon aurajuustoa, salamia, jalopenoa ja kebablihaa. Se auttoi hieman. Kyllä siinä matkalla silti välillä supisteli, muttei tosiaankaan kuten yöllä... ja olo oli niin hölmistynyt.
Enskerralla vastaavassa tilanteessa suunnistan varmaankin sairaalan sijaan ystävälleni, jolta voisin saada lähes saman lääkityksen. Tai jään kotiin makaamaan, enkä liiku mihinkään ennen kuin lapsi on maailmassa ja ambulanssi pihassa. Tai sitten sinne Naistenklinikalle, koska tuo lapsi on kuitenkin laskeutunut niin hurjan alas...
Ihme meininkiä.

Lapset voivat tosiaan saada vanhempansa hulluuden partaalle. Ilman, että heidän tarvitsee edes syntyä...