Tätä se taisi olla tähän aikaan myös vuosi sitten.
Makasin itsekseni sängyssä kokien itseni yksinäiseksi ja pienen liikkuessa kovasti sisälläni.
Tuolloin olin itekseni koirien kanssa kotona Savossa. Mies PK-seudulla.
Nyt ollaan kaikki täällä etelässä, mutta muuten tilanne sama. Kaikki muut nukkuu.
Mulla on koti-ikävä. Ikävä niitä lähikauppojen myyjiä, TK:n tuttuja ihmisiä, naapureita ja sitä luontoa ja rauhallisuutta. Täällä välitämistä ja kiinnostusta saattaa omien ystävien ja sukulaisten lisäksi kokea lähes yksinomaan tuollaisilta arviolta 25-35-vuotiailta miehiltä, jotka ovat osoittautuneet noissa julkisissa liikennevälineissä innokkaimmiksi avun tarjoajiksi. Ehkä se on joku hoivavietinkaltainen, jonka saan heissä syttymään pienen poikani ja ison vatsani välityksellä. Tiedä häntä.

Toissapäivänä retkeiltiin Tammisaareen, vartavasten tutustumiskäynnille tulevaan synnytyssairaalaamme.
Tuosta reissusta jäi todella hyvä mieli. Tässä jopa pikkuhiljaa tekisi mieli synnyttämään pientä, vaikka kiire ei olekaan. Tuossa sairaalassa tuli olo, etei sieltä taida tullakaan kiire pois kotiin ja ehkä siellä ihan aikuisten oikeasti voisi saadakin sitä kaikkea kaipaamaansa tukea ja ohjausta.
Saattoivat jo ihan noin tutustumiskäynnillä luvata meille perhehuoneen. Sellaisen, jonne voisi jopa sitten tuon pienen pienen syntymän jälkeen hakea myös pikku Veen oleskelemaan ja perhe-elämää viettämään siihen uloskirjoitukseen saakka.

Sairaalakassin sisältöä aletttava ilmeisesti pikkuhiljaa miettiä. Tuolle tulevalle pienelle ainakin ne kotiutumiskamppeet katsottava ja varmistettava, että äitiysneuvolakortin lisäksi matkaan tulee ainakin tuolle pahemalle puoliskolleni ne uimahousut. Jos suinkin mahdollista, niin Mies mukaan kylpemään ja jos tuo pieni on veteen syntyäkseen, niin saa tuo olla se ensimmäinen ihminen maan päällä, joka tuon pienen tänne vastaanottaa. Eipähän tarvitsisi ainakaan tuntea itseään ylimääräiseksi ja tarpeettomaksi, kuten edelliskerralla kävi.

Tänään pitäisi jaksaa vielä juhlia kotona. Nyt jos koska on mielestäni viimeisimpiä aikoja edes ajatella pitävänsä minkään valtakunnan tupareita. Kun se uni vielä ennen aamua tulisi...

Ajatukset jo kovasti tulevassa. Mietin, millä hormoneilla ihan aikuisten oikeasti meinaan imettää mahdollisesti 1-3 tuntia putkeen sitä pienen pientä. Tämän lisäksi vielä mahdollinen koliikki ja tietysti yöt... ja siihen päälle tuon pikku Vee omine tarpeineen.
Ei kai siellä Tammisaaren synnytysosaston seinällä suotta tauluun oltu kirjoitettu tekstiä: "Jumalan huomattua, ettei ennätä jokapaikkaan samaan aikaan, hän loi äidin".

Pistinpäs sitten eilen uuden vanhan pölynimurimme toimintakuntoon ja koeajoin moisen. Oikein toimiva, hyvä kapistus. Lopputulos, kuten toivoa saattaa. Ainoa hankaluus, kun tuo pikku Vee selvästikin pelkää tuon koneen ääntä. Hirmuisen huudon päästi hetimmiten imurin käynnistyttyä. Sama toistui joka kerta, kun sammutin ja päälle pistin. Lopulta imuroin eteisen ja tuon tupakeittiön imurin varsi toisessa kädessä ja poikanen toisella puolen sylissä. Koko huushollia ei kroppani tähän tyyliin taipunut, joten loput jäi miehelle, joka myös ansiokkaasti yritti imuroida karvoja koirastakin sekä moppasi koko huushollin. Moppi tarttui mukaan suunnitellusti kaupassa. Kesken shoppailun sain vain havaita käsien loppuvan kesken. Korin ja rattaiden lisäksi olin latonut ostoksia myös siivousämpäriin. Tämä ostosreissu huipentui siihen, kun ämpäri kaatui nurin, pikku Vee karjui rattaissa joko nälkäänsä tai kuumaa tai muuten vain kurjaa oloaan ja minä keräilin Prisman lattialta tomaattimurskapurkkeja. Kaukana ei ollut, ettenkö olisi yhtynyt poikani surkeaan huutoon ja heittäytynyt siihen rattaiden viereen lattialle, mutta pelkäsin etten näine mahoineni enää olisi saanut itseäni ylös sieltä lattialta. Ehkä ei ole kovin järkevää lähteä shoppailemaan mitään suurempia tällä kokoonpanolla, etenkin jos lapsi on muutenkin kiukunnut valmiiksi lähes koko päivän lukuunottamatta aikaa, jonka unten mailla vietti. Järkevää toki olisi myös itse huolehtia pojan lisäksi myös omasta syömisestään. Ei varmaankaan tee mielelle hyvää antaa verensokereitten heitellä ihan vain, koska ei muka ennätä syömään ennen kuin sitten ilta kuudelta kaupassa ollessa kroppa tärisee nälästä. Onneksi pikaruokalat on keksitty.