Aamu alkoi (taas) sillä, etten osannu muutaku siivota, touhuta ja äksyillä. Joo, olisin halunnu nukkua ees sen tunnin pitempään, mutta poikahan oli eri mieltä. Edellis illan jo jännitin, miten mahdan jaksaa pitkän, 11 tuntisen retkipäivän töissä. Eikä semmosessa jännittämisessä sitten tietenkään uni tullut. Aamulla sitten, kun olosuhde pakotti ylös tuntia aiemmin, kuin kello olisi vaatinut, oli tehtävä edes jotain hyödyllistä. Tiskit, pyykit, roskat....

Just ennen auton starttaamista tiukkaa keskustelua siitä, mistä se kenkä puristaa. Ihan kuin pelkkä väsymys ei syyksi riittäisi. Tunne on helppo selvittää itselleenkin, mutta se, mistä se tunne tulee. Se onkin jo toinen juttu. Puoli päivää sitä mietin, kunnes vastaus mieleeni välähti. Siinä samalla, kun ruokahässäkkää töissä pyöritin.

Mietin eilisillan reaktiota ja sitä väsymyspiikkiiä. Sitten kelasin koko eilisen päivän, joka meni näin:
Pahempi puolisko lähti kaverin möksää remppaamaan. Kiva. Hyvä, että hälläkin tekemistä. Muutakin kuin olla pojan kanssa kotona. Ite sain siihen about yhteen mennessä tuon lapseni tyytyväiseksi syötettyäni aimo annokset possua ja kasviksia + luumua + maitoa. Jätkä oli valmis päikkäreille. Pinna sänkyyn siis. Hetimmiten, kun selätin pojan, seurasi huuto. Ähräystä. Ei unta. Siirrettiin kaverin kanssa sitte pieni ulos vaunuihin, kun kerran pihalla itsekin oltiin ja elämää ihmeteltiin. Nukahtihan tuo.
Vartti tämän jälkeen pahempi puolisko soitteli ja kyseli, josko voisin kiipeilyvaljaat sinne mökille toimittaa. Mielellään vaikka nyt heti samantein. Joo, ei onnistu ku pien just nukahti. Jos vaiks tunnin päästä. Jos kolmee varttii aiemmin lähtisin kaveria junalle heittään. Jep jep. Niinpä niin. Päikkärit katkes, ku vaatetta lisäsin ja autoon. Noh, nälkä ei onneks viel ollu. Eiku pien lenkki pitkin sorateitä ennen Kuopiota ja sitte vauhdilla kohti asemaa, jottei juna jätä.

Ei se juna jättäny. Vartti jäi hyvin luppoaikaa ja kaveri ennätti. Eiku pojan kaa kohti keskustaa. Sinne morsiuspukuliikkeeseen, josta ne kengät ois pitäny jo edellisenä päivänä hakea. Olen putiikin edessä kello 17.05. Ovessa lukee aukioloajat: ma-pe 10-17. Voi paska. Enhän tämmöstä osannut huomioida. Mitäs sitten? No joo, pikku-ukolle ei tullu ruokaa mukaan. Ainoostaan lusikka ja tuttipullo. Ei ku kauppaan ja ruokaostoksille, kun se nälkä kuitenkin kohta iskee. "Siwa on selvää säästöä". Sitä mainostivat joskus aikoinaan. Kassalla ei kyllä tuntunut siltä...

Sinooperiin. Halki Kuopion torin. Niitä askartelutarvikkeita tartteis. Kangasmaalia, toista maalia, jota vois lasipintaan sprayata, sabloonaa tai jotain. En edes kunnolla tiennyt, mitä halusin, mutta kaupassa oli kuitenkin tiedettävä. Myyjä tervehtii ja tarjoaa apua. Kerron, mitä haluan. Tuote haetaan mulle samantein. Saan käyttöohjeet, kun kysyn. Katselen muita juttuja. Poika alkaa kitistä kantoliinassa. Nälkä. Eiku tuttia suuhun. Tämä kauppa menee kohta kiinni. Hoidettava nämä asiat nyt ennen ruokaa. Yritän keskittyä ja miettiä hääaskarteluja ja vaimentaa poikaa samanaikaisesti. Onnistun hetkellisesti ja haen taas myyjältä apua, jota saan. Hakemani tuote ojennetaan käteen ja myyjä taas katoaa puuhiinsa. Poika kiukkuaa. Tutti takaisin suuhun. Myyjä takaisin käsiin. Lopulta kassalle ja saan vielä kylkiäisiksi lapun, jolla saan seuraavalla ostosreissullani 5,- euroa alennusta. Hyvä homma. Poika vaikenee taas hetkeksi, kun kaupasta poistutaan.

Kuljetaan ohi vaatekaupan. Hurjat alennusmyynnit. Tehdään U-käännös. Katellaan pojan kanssa rintsikoita. Nättejä, kivoja, eikä edes pahan hintasia. Vastaavanlaisia hepeineitä shopannu viimeksi joskus reilu vuos sitte keväällä. Poika heiluu kantoliinassa. Ei. Nyt ei ole sopiva aika mennä sovituskoppiin, eikä tuommosia sovittamatta osteta. Säästän rahat poistumalla kitisevän pojan kanssa kaupasta. Katson kelloa. Vartti enää parkkiaikaa jäljellä. Parkkikselle siis ja tunti lisää. Lupaan pojalle, että kohta joo Heseen. Ihan kohta. Nälän on joskus maltettava. Omaa nälkääni en tunne. Hoksaan kuitenkin ruokailun olleen heikoilla kantimilla.

Viimein Hesessä. Ruisfileateria. Tunnen olevani vaivaksi, kun pyydän myyjää tuomaan hampurilaisen kanssa samaan aikaan sitten joskus sen colan ja ne ranskikset. Lapsen ruoka on käytettävä kuitenkin ensin mikrossa. Muksun porkkanasosepurkki ja maitoo. Lapset ensin. Poika rauhoittuu kitinältään vasta avattuani sosepurkin ja alkaessani lappaa einestä pienen suuhun. Onneksi tuo osaa istua jo syöttötuolissa. Muuten tästä ei tulisi mitään. Pari hassua minuttia ja kaikki jo syöty. Nälkä oli todellinen. Huokaus. Oma ruokani tuodaan eteen. Pyydän tarjoilijaa pistämään tarjottimen etäälle pojasta, ettei lennä cola lattialle.  Lapsi ruokittu ja oma vuoroni. Muutaman ranskalaisen jälkeen alkaa uusi kitinä. Väsymys tai mikälie vitutus. En inhoa mitään muuta niin paljoa, kuin kurkku suorana huutavia kakaroita pikaruokaloissa. Nostan pojan syöttötuolista takaisin kantoliinaan. Josko rauhoittuisi. Hetkellisesti joo, kunnes alkoi taas. Heitän puolet ranskalaisista roskiin. Ällörasvasia ja jotenki kuivia olivat muutenkin. Cola toiseen käteen ja avaamaton hampurilainen toiseen ja eiku menoks. Kävelen kohti Lastentarvikeliikettä. Näyteikkunaostoksille ja syön siinä sivussa evääni loppuun. Vielä pyörähdys Sokokselle ja sen lastenhoitohuoneeseen vaipanvaihtoon. Sitte menoks, kohti kotia. Viimeinkin. Jätkä sammu autoon.

Kotoa haen pahemmalle puoliskolle vaihtovaatteet, yhen vaipan lisää ja neljä pussia roskia. Mistä niitä oikein siunaantuu? Siinä samassa poikanen herääkin ja alkaa huuto, joka loppuu roskisten kohalla, missä tuuppaan tutin takaisin suuhun. Puhelu pahemmalta puoliskolta. Tuutko saunaan? Joo, kiitos ei... aika väsy olo. Siinä tapauksessa pääsee kyllä omin neuvoin kotiin. Ei tarttekaan hakea. No joo, parempi näin. Minä ja poika väsyneitä ja poika kiukkuaa. Kotiin päästyä ensimmäinen puolituntinen menee pojalla hekotellessa. Sitten väsy iskee taas kunnolla. Ei kun omaan sänkyyn vain ja unta kuulaan. Helppoa kuin heinän teko. Niin se yleensä tuon kanssa on ollut. Mutta ei. Välitön huuto, kun selälleen joutui. Nostan syliin. Rauhoittuu hetkeksi. Laitan sänkyyn. Huuto. Takaisin syliin ja rauhoittuu. Olen liian väsynyt istuakseni sängyllä poika sylissäni pystyasennossa. Lopulta se toinenkin aikuinen tulee kotiin. Makaamme vierekkäin pojan kanssa sängyssä. Poika huutaa kurkku suorana. Oma oloni voimaton. En jaksa enää.  Rauhoittuihan to pieni viimein. Supon avulla.

Tänään totesi lääkäri korvien olevan jo hyvällä tolalla, mutta että suussa siellä ikenien kohdalla kyllä kiiltelee jotain. Niin. Siitä on puhuttu jo reilu kolme kuukautta. Josko kuitenkin viimeinkin.... ehkä kuitenkin hiljaa hyvä tulee.

Töissä ajatukset on kotona. Mietin usein, miten mahtaa se toinen siellä kotona pärjätä. Tuleeko se mökkihöperöksi. Jaksaahan se varmasti... toivottavasti. Siksi mielelläni pitkän päivän jälkeen päästän sen toisen huilaamaan. Mietin, milloin olen itse huilannut? Ollut jossain ihan itekseni ilman lasta? Tai mieheni kanssa kahden ilman lasta? Niin, että voisi vain olla. Töissäoloa ei siis lasketa. Harvempi kai töihin ihan vakavissaan lähtee huilaamaan...?
Vastaus kysymykseeni: rakenneultraan ei lapsia saanut ottaa mukaan. Siellä olimme viimeksi kahden. Mennäänkö sellaiseen tilaisuuteen rentoutumaan? Tuskin... Sitä ennen taisi olla toukokuun puoliväliä, kun anoppi katsoi pientä ja itse kävin veljeni perheen luona itekseni sen kolme tuntia. Muita vastaavanlaisia tilanteita en muista. En viimeiseltä neljältä kuukaudelta. Toivon muistini tekevän tepposen ja ettei tämä ole ihan tosi. En voi olla mitenkään varma. Pahalta näyttää.