Mihin tämä kuukausi katosi? En tiedä, mutta kiire sillä näytti olevan...

Töitä tehty reilu kuukausi. Miltäpä nyt tuntuu? Jaa-a... Onhan niitä tuntemuksia monenmoisia.
Toisaalta on sellainen olo, että olisin jossain määrin löytänyt uudelleen elämän. Tai ainakin kodin ulkopuolisen elämän. On hirmuisen tärkeää olla muidenkin ihmisten kanssa tekemisissä, kuin mitä meillä kotona näkyy. Ei pääse vallan höperöitymään. Samalla pystyy vielä jotenkin ylläpitämään omaa ammatillisuutta ja kartuttamaan osaamista. Tai ainakin saa rauhassa pohtia, tätäkö sitä oikeasti elämässä haluaisi tehdä....

Eilen aloin lukea ruotsalaisen kirjailijan Katerina Janouchin kirjaa "Lasten kanssa - odotusajasta murrosikään". Jostain syystä tykkään hirmuisesti tämän kyseisen naisen tyylistä kirjoittaa. Ja niistä asioista, mistä hän haluaa kirjoittaa. Vaikkei tuo rouva kuulemma kotimaassaan aina niin kovin uskottava olekaan. Tai ainakin tämän kyseisen kirjan kohdalla herätti hän kovasti ennakkoluuloja. Kansa kritisoi, miten sellainen nainen, joka tekee yhden kirjan orgasmeista ja toisen tosielämään perustuvan omakohtaiseen kokemukseen pohjautuvan kirjan päihdeongelmaisen kanssa elämisestä ja siitä yhdenlaisesta helvetistä voisi kirjoittaa rakentavaa ja vakavasti otettavaa opusta lasten kanssa elämisestä. Niin, miksei.

Tässäpä suora lainaus lukemastani: "Eräs viisas työnantaja sanoi minulle kerran: "Voit palata asiaan, kun olet saanut lapsesi" ja viittasi projektiin, jota olin tekemässä. Hämmästyin. Eikö hän uskonut, että tiesin, mitä olin tekemässä? Pitikö hän minua epäluotettavana tai peräti vastuuttomana henkilönä sen takia, että olin raskaana? Hän selitti, että raskaus, synnyttäminen ja äitiys voivat hänen käsityksensä mukaan tehdä naiselle lähes mitä tahansa. Siis mitä tahansa. Kun nainen tulee vauvatunelin toisesta päästä ulos, hän on saattanut muuttua äärimmäisen luovaksi, energiseksi, tulla täyteen tekemisen voimaa. Tai oltuaan aikaansaava ja innostunut hän on saattanutkin menettää kiinnostuksensa ammattiinsa täysin. Jotkut, työnantaja sanoi, tekevät töitä entistä luovemmin ja sisäistyneemmin tultuaan äideiksi. Toisilla taas ei ole nimeksikään työhaluja. Kolmas kategoria alkaa yhtäkkiä valaa saviruukkuja ja korjata autoja uralleen omistautumisen sijaan. Tai sitten he opiskelevat lääkäriksi. Tai matkustavat Botswanaan ja asettuvat asumaan savannille. Kukaan ei tiedä etukäteen, mihin kaikki päättyy. Pitää odottaa ja katsoa."

Niin, en tiedä, onko kyse äidiksi tulemisestani vai ammatillisesta kasvustani. Vai siitä, että katselin näitä oman kodin seiniä sen seittemän ja puolikuukautta putkeen keskittyen joko odottamiseen, synnyttämiseen tai lapsen kanssa elämän opetteluun. Nykyään joka päivä töissä ollessani kyseenalaistan herkästi kaiken ja vähintään kerran työvuoroni aikana itseltäni kysyn, "onko tämä nyt oikeasti sitä, mitä voisin haluta elämässäni tehdä?". En todellakaan tiedä. Tiedän, että haluan tehdä jotain, millä olisi merkitystä. En ole enää varma, onko juuri tämänhetkisellä työlläni merkitystä. Sillä, että asiat päällisin puolin näyttää hyvälle ja tehdään paljon toisten puolesta miettimättä sen kummemmin itse kuntoutusta.

Viimeaikoina on monesti tullut mietittyä omaa lapsuutta ja niitä ensimmäisiä vuosia. Sitä, kuinka äidin polkupyörän takaosassa istuin siinä omassa istuimessani ja aamuvarhain kuljettiin perhepäivähoitoon. Siellä oli aina se yksi ja sama aikuinen ja ne muutama muu lapsi. Mietin nykyajan lapsia, jotka käyvät suurissa päiväkodeissa, joissa ne aikuisetkin saattavat tiheään vaihtua. Mietin omaa lastani ja tätä tulevaa. Sitä, millaiseen hoitoon heidät haluaisin ja milloin? Mieluusti olisin kotona seuraavat kolme vuotta ainakin. Mutta, onko tässä perheessä moiseen varaa? Ja onko sen päiväkodin lisäksi vaihtoehtoja? Ajatuskin jostain tarhasta on jotenkin niin karu. Huh huh, kun puistattaa. Sellaisissa paikoissa voi hoitohenkilökunnalla työotekin olla ennemmin suorittamista, kuten omassa työpaikassanikin. Enkä minä välttämättä halua lastani sellaiseen paikkaan, jossa asiat tehdään vain tavan vuoksi tai tiettyjä kaavoja noudattaen. Tai sitten olen vain ennakkoluuloinen. Tätä ehdin vielä paljon mielessäni pohtia...

Kesäkuun alkuun mennessä ei näistä omista suurista juhlistamme ollut muuta suunnitelmaa kuin päivämäärä, aika ja paikka. Nyt on otettu semmoinen kiri, että oksat pois. Hommat hanskassa ja hanskat naulassa. Olen enemmän kuin tyytyväinen. Asiat sujuu ja etenee ja mikä parasta, tuo pahempi puolisko on ihan oikeasti osallistunut ja mielipiteensä julki tuonut. Olkoonkin ne sitten sitä heviä ja pääkalloja. Kuitenkin.

Pojalla alkaa olla hirmuinen kiirus. Ryömii jo ihan hulluna. Vahdittavissa ihan on. Uskomatonta, miten viimeisen viikon aikana (ollessani töissä) on tuon ryömimisvauhti kerrassaan tuplaantunut eikä enää voi jättää hetkeäkään vahtimatta. Oli pikkumies sitten maassa, sitterissä, lattialla tai vaunuissa. Kerran jos toisen on koirien ruokakipot ja vesikupit olleet lähes pojan suussa. Kaikki pitää tutkia ja kuinkas muutenkaan, kuin suuhun laittamalla. Istumisen jaloa taitoa täällä ei olla hoksattu muuta kuin ruokapöydän ääressä harjoitellen. Muuten on tuo paikallaan olo kerrassaan pitkäveteistä. Jos kerran liikkeelle on päästy, niin miksi ihmeessä sitä sitten pitäisi paikallaan tätä maailmaa ihmetellä?!! Tässä päivänä eräänä ei ollut edes kaukana, etteikö kohta jo hoksaisi, kuinka kädet laitetaan pinnasängyn pinnoihin ja sitä kautta punnerretaan käsien varassa seisomaan. Tästä ei enää peräännytä siihen sylivauva-asteelle.