Tänään. Rv 10+6. Semmonen laite sen todisti.
Siellä monitorissa näky semmonen tyyppi, jolla oli pää, keskivartalo, kädet ja jalat. Se tyyppi piti eka herättää ja siittäkös tuo riemastu. Teki voltteja ja hyppi aivan kuin joku ois mun sisääni, sinne kohtuun, trampoliinin roudannu. Pyllisteli kameralle niin, ettei sen täti tohtorin vain ois mitenkään liian helppo ottaa minkäänlaisia strategisia mittoja. Melkoinen viikari.

Laskettuaika varmistui. 25.11.2008. Tiistai päivä tuo on.
Sanovat, että odottavan aika on pitkä. Sen kyllä loppuraskauden ajoilta muistankin, mutta mihin ihmeeseen on kadonnut tämän raskauden ensimmäiset kolme kuukautta?!! Tätä menoa tässä ollaan jo kohta synnyttämässä... voi apua!!

Muistuttelivat vielä, jotta ensiviikolla mulla olisi mahdollisuus siihen niskapoimu-ultraan. Todettiin uudelleen, että eiköhän tämä nyt kuitenkin ole tässä. Tuo mukelo sisälläni on nähty. Sillä lyö sydän ja kaikki raajatkin näkyy. Se lienee tärkeintä. Jos sieltä joku downinjuttu tulisikin maailmaan, ei se tätä raskautta mihinkään muuttaisi. Jokatapauksessa on psyykattava ittensä siihen kuosiin, että tulee tuosta loppuvuodesta ja koko ensivuodesta rankka. Rakenneultraan kuitenkin lähetteen pistävät viikolle 20.

Juttelin sen tohtorin kanssa tovin ja toiveeni mukaan lupasi lähettää mut pelkopolillekin. Ei siksi, että juuri nyt tänään pelottaisi ja hirvittäisi vaan koska tuon ensimmäisen maailmaan saattaminen ei ollut mikään pikkujuttu eikä ihan tuossa tuokiossa hoitunut, voi tästä tapahtumasta jääneet mahdolliset möröt hyökätä kimppuuni sitten syksymmällä, tai viimistään ensilumen sataessa. Sitten voi ollakin, että polille ei enää pitkien jonojen vuoksi ennen mahdollista synnytystä pääsisikään ja sittenpä vasta olisikin pelko perseessä. Mielestäni nuo mahdollisuudet on käytettävä, jos vain suinkin, vähänkin arvelluttaa.

Pitäisi löytää jostain ompelija. Mielellään mahdollisimman läheltä. Tuo kolttu, joka olisi tarkoitus pukea syksymmällä suuriin juhliin on nyt oikein hyvä ja sopiva, mutta pelkään ettei mahdollisesti kasvava mahani sovi tuohon enää suurena päivänä. Onneksi helmasta on parikytäsenttiä poisttettava niin on jotain, mistä siirtää vyötärölle. Olettaisin kuitenkin tämän elopainon muutosten vaihtavan joskus suuntaa. Tällähetkelä mennään laskusuhdanteella... pyysi täti neuvolan parin viikon päästä luokseen, jotta siinä vaa'alla hyppäisin.

En vain oikein suostu ymmärtämään tätä raskautta, vaikka todeksi on uskottava. Pari kuvaa saatiin neuvolasta matkamuistoksi. Todistuskappaleeksi. Mutta... missä se on se tautinen kuvotus ja 24/7 krapulan tunne, joka oli silloin vuosi sitten? Se tunne oli se, mikä vahvisti sen raskaanaolemisen tunteen. Ja loppuuko tämä väsymys koskaan? Ehkä tässäkuussa. Toivottavasti.

Kulunut viikonloppu toi ihooni rusketusraidat. Kesä tuli Savoon. Yöllä jyrisi. Taisi ukkostaa.