Tämä vallitseva hurja väsymys vie muistin. Sain blogini käyttäjätunnukset ja salasanat kaivaa tiesmistä kun mikään yrityksistäni ei toiminut.

Jos nukuin yöllä, heräsin 6.22 kun puhelimeni soi.
Täti aluehälytyskeskuksesta soitti ja kertoi tämän aamun havainnoista. Iso vaalea koira ja iso ruskea-valkoinen kaverinsa oli nähty tässä ihan kulmilla... Ulko-ovi kun avattiin, niin johan nuo tollot juoksevat hyvin riemuissaan pihaan. Siihen päättyi se eilisiltapäivästä alkanut retki. Riemu loppui tosin lyhyeen, kun isäntäväki ei ottanutkaan vastaan suurin hurraahuudoin tai fanfaarein, vaan joutuivat samantein suljettujen ovien sisälle, vierashuoneeseemme miettimään tekosiaan...

Poika kasvaa ja kehittyy nopeammin kuin tartteis. Ympäri mennään mitenpäin vain eikä paikallaan maltettaisi olla hetkeäkään. Sylissä ei ole enää kiva istua, vaan heti on päästävä yhä vain ylemmäs... seisomaan omille jaloilleen. Vaikka ei vielä tartteis. Vielä saisi olla pieni vauva jos vain suinkin...
Alkuviikosta mietin, kun pienen suupielistä tuntui valuvan koko kuolan niemimaa... ja se nyrkki on aina vain suussa, muttei enää samallalailla kuin ennen, vaan nyt tuntuu ihan tarkoitus olevan. Ikeniä hangataan kuin viimistä päivää. Ilmeisesti kutiavat, pojan suusta lähtevästä mölinästä, kiekumisesta ja kiljumisestakin saattaa jo tuon kutinan aistia. Otettiinpa sitten ihan taskulamppu ja katteltiin sinne suuhun. Turvoksissa ne ikenet ainakin on ja aivan kuin siellä ylhäällä, kahessakin eri kohassa pilkistäisen ihan pikkuriikkisen jotain valkoista. Nyt jo... Toisaalta, omasta vauvakirjastani saatoin luntata, että itselleni ne ekat kaksi hammasta puhkesi 4kk:n iässä ja jos niitä ekoja tehdään kuukausikin, niin mahdollistahan tuokin on. Pyydän vielä ensiviikolla täti neuvolaa kattelemaan sinne suuhun hieman tarkemmin. Etten omiin harhoihini hukkuisi.

Kevät tuli savoon. Pihakivetykset lakaistu. Kohta vois jo miettiä tuota kukkapenkkiä...