Tuo lapsi nukahti. Jo kello 21.00. Käsittämätöntä. Huusi väsymysitkuaan hetken aikaa, ajattelin, ettei nyt oikesti voi kyse olla unen tarpeesta... ei vielä. Kokeilin kuitenkin pistää sänkyynsä ja simahti ihan just siltä seisomalta (tai makuulta). Tätä ei ole koskaan ennen tapahtunut näin aikaisin. Mietin jo, mahtaako lapsi olla kipeä, mutta ei kai se silloinkaan noin käyttäytyisi. Vai oisko se se maaginen 3kk, joka huomenna täyttyy?!

Tuo lapsi on ihana. Maailman ihanin. Niin kuin ne omat lapset kai aina on...? Etenkin silloin, kun nukahtavat.
Ne kaameat vatsavaivat alkavat olla pikkuhiljaa historiaa ja jonkinlainen rytmikin tähän elämään alkaa löytyä. Eilenkin nukahti siinä kymmenen aikoihin illalla, heräsi 01.30 syömään ja nukahti hetimmiten uusiksi, heräsi taas 5.30 syömään ja taas lisää unta kuulaan, 8.00 lisää sapuskaa ja sittenkin vielä pari tuntia unta. Tällainen rytmi maistuu myös alkuraskauden väsymykseen.
Kun tuo malttaa nukkua riittävästi, menee päivät mukavasti höpötellen (ja asiaa tuolla totta vie on ja paljon!!) ja naureskellen. Eilen keksi, että ne lelut voivat olla katselemisen lisäksi myös sitä varten, että ne voidaan ottaa reippaasti käteen ja viskata sitten mäkeen, jotta äippä antaisi sen lelun takaisin käteen. Kova kiire tuolla tuntuu olevan kasvaa ja kehittyä. Tuntuu, ettei tuossa itse perässä pysykään... Ja tuota vauhtia kun katselee vahvistuu se olo, että loppu vuodesta voi oikeasti olla juuri sopiva aika saada toinen pieni maailmaan. Mitä sitä sitten vasta alulle laittamaan, kun huomaa toisen olevan siinä kehityksen vaiheessa, että nyt voisi olla sen toisen aika... kun sitä toista saa kuitenkin sen melkein kymmenen kuukautta odotella...

Eilispäivänä kroppani ei kertonut merkkiäkään mistään raskauksista. Tuntui miltei pelottavalta. Kuitenkin kun nuo oireet vahvistavat sen tunteen, että siellä sisällä oikeasti voisi joku ollakin ja aloitella omaa elämäänsä... Aloin jo psyykkaamaan itseäni keskenmenoa varten, kunnes sitten iltasella se pahoinvointi taas muistutti olemassaolollaan. Iltaa kohtihan ne silloin vuosi sittenkin painottuivat nuo olot... ainakin siihen asti, kunnes se pahoinvointi tuntui ihan ympärivuorokautiselta...
Ajattelin sitä kanaa, jota eilen söin ja jota tälle päivälle jäi... ajatuskin sai olon vain pahenemaan... en voinut kuvitellakaan syöväni enää moista. Mutta, ei kai sitä hukkaankaan voi heittää?! Ei missään nimessä. Päädyin siis kevyempään vaihtoehtoon ja väsäsin itselleni tänään salaatin siitä kyseisestä kanasta: paljon ananasta joukkoon, riisiä, herne-maissi-paprikaa, salaattia... tuota olisin voinut syödä vaikka kuinka ja paljon... ja niin kyllä söinkin..

Ostin tänään kaupasta bataatin. Hyvä kun juuri ja juuri moisen kasviksen tunnistin. Kuulemma tuo olisi sellainen kaveri, jolla olisi kaikkist paras alotella niitten kiinteitten ruokien maistelu. Vatsaystävällisin siis. Ehkäpä ensi viikolla, tai sitä seuraavalla rohkaistun ja keitän tuon hassun näköisen jutun, pistän soseeksi ja joukkoon korviketta. Sitte ei ku maistelemaan. Pikkuhiljaa hissukseen. Teelusikallista päivässä, niin sanovat. Ja yhtä makua kerralla... että jos neljään kuukauteen mennessä oltais vaikka kolmea makua maistettu, niin oltais jo hienosti päästy näissä syömisjutuissa eteenpäin... katsotaan, kuinka tässä käy.
Itse ajattelin mahdollisimman pitkälle nuo sapuskat tehdä. Itsehän minä aikuistenkin ruuat teen. Eineksiä muutenkin välttelen... ja niistä vauvanruoka purkeista tulisi sitä ylimääräistä lasista roskaa enemmän kuin ymmärrykseeni mahtuu... Raulikin jo aikoinaan lauleskeli siittä, että "Jos maailma hukkuisi paskaan... ja me vain luemme lehtiä..".

Niin, palattiin sitten toissapäivänä reissusta. Siis minä, Veetiläinen ja tuo nelijalkainen narttu. Nuo perheemme vanhemmat miehet jäi vielä PK-seudulle. Pahemmalla puoliskollani kun huomenna hakemaansa koulutukseen fyysiset kuntokokeet. Käväsee näyttämässä, että osaa vetää leukoja, punnertaa, tehä vatsalihaksia ja hypätä vauhditonta pituushyppyä ja ties mitä... Oli jätkä vetässy niistä kirjallisista kokeista ja psykologisista testeistä pistettä vaille täydet pisteet, molemmista. Vau! Tunsin vallan ylpeyttä sisälläni, kun soitti ja kertoi.  : )
Sain havaita, että tuo koiruus osaa kulkea yllättävän nätisti julkisissa kulkuvälineissä. Matkusteli elämänsä ekat kerrat kaukojunassa, lähijunassa ja YTV:n joukkoliikenteen linja-autossa. Eikä mitään ongelmia. Ei edes hirmuisemmin pelottanut narttua! Matkattiin siinä Espoosta Tampereelle ja seuraavana päivänä jatkettiin Tampereelta Jyväskylään, josta taksilla muutaman kilometrin matka autokorjaamolle ja saatiin oma rakas maasturi takaisin. Ei niitten korjaamon setien tarttenu autolle mitään tehä. Ei yhtään mitään. Pohjassa ei mitään vikaa, ei peltivauriota eikä mitään. Uskomatonta. Tokihan sen auton oli paras kuitenkin sulatella hieman, jotta ne kaikki lumet sieltä moottorista ja konepellistä saatiin pois... ja renkaat oli hetimmiten vaihdettava. Oli kuskin puolen renkaassa kuulemma kananmunan kokoinen paise. Ajelinkin niiden yksien renkaiden perässä sitten ristiin rastiin läpi koko kaupunkia... kunnes viimein erään maastoautorengasliikkeen setä soitti toisen rengasliikkeen sedälle ja hoisi mulle renkaat (tätä ennen tuo maastoautorengassetä sai hetken katsella sylissäni huutavaa pientä poikaa ja sen äitiä, joka itkua nieleskellen kertoi niiden tämänhetkisten renkaitten olevan hengenvaaralliset, eikä nyt uskalla kolmea henkeä uhrata yhteen kotimatkaan jos vaihtoehto olisi säilyä hengissä...). Ilmeisesti joskus naisena olemisesta on jotain hyötyä... ; )