Jos en tietäisi olevani raskaana, kuvittelisin omaavani nyt äärettömän raivostuttavan kevätmasennuksen. Hankalammanlaatuisen sellaisen. Siitä ei kuitenkaan ole kyse. Tai ainakin raskaus on hyvä tekosyy sille, ettei tarvitse ensisijaisesti miettiä mitään masennusjuttuja. Uni maistuis vaikka kuinka ja paljon. Tosin, liekö ihme, jos unet ovat katkonaisia... ehkä tuo mukelo joskus oppii nukkumaan ilman ylimääräisiä yösyöntejä. Rajansa kaikella.

Lautasellinen linssisoppaa oli paikallaan. Eiliset burritot joutaa pakkaseen. Olo, ettei kykene ajattelemaankaan mitään kovin raskasta ruokaa. Pahoinvoinnista ei kuitenkaan ole kyse. Sellaista ei liiemmin ole edes ollut ilmassa, ainoastaan hieman ja satunnaisesti. Vuosi sitten se jatkuva krapulainen olo vahvisti vain sitä raskaanaolemisen tunnetta. Nyt en tiedä, mikä tätä voisi vahvistaa...
Tänään käytiin pojan kanssa neuvolassa. Tutkittiin niin äitiä kuin poikaakin. Ne täti neuvolan sijaistytöt eivät kuitenkaan mitään sydänääniä alkaneet kuuntelemaan. Arpoivat kovasti sen lasketun ajankin kanssa. Tutkivat ja ihmettelivät sitä kiekkoa... jossa ei tietenkään edes mitään karkauspäiviä näkynyt. Noh, ensmaanantaina raskausajan eka ultra. Sitten voinen ehkä huokaista. Selvinnee ehkä tuo laskettu aikakin hieman tarkemmaksi ja toivottavasti saadaan kaikki tuulimuna- sun muut mahdollisuudet poisluettua tästä pelistä. Kuitenkin niin epätodellinen olo. Josko sitä sitten marras - joulukuussa todeksi uskoisi...

Paino mulla tuntuu vain laskevan. On nyt himpun verran alempana kuin viime vuonna raskauduttuani. Silti sokerirasitusseurantaan kuulemma pistävät, kun tuo painoindeksi on just ja just siinä rajoilla. Toinen mikä laskee, on verenpaine. Tänään 110/60. Ei ihme, että hieman huimaa...

Kovasti tuntuivat tytöt noita seulontoja tyrkyttävä. Niskapoimu-ulraa, verikoetta ja ties mitä kaikkea... painottivat kyllä kovasti, että vapaaehtoisiahan nämä ovat, mutta nyt näihin kaikkiin olisi mahdollisuus ja voisit mennä kyllä sinne KYSsille tutkimuksiin. Totesin, että tuskimpa moisiin tarvetta. Jos sieltä niskapoimusta vaikka löytyisikin se Downinsyndrooma, niin eipä se kuitenkaan tähän raskauteeni vaikuttaisi millään muotoa. Ei ainakaan mitenkään radikaalisti. Niin niin... aivan, mutta vapaaehtoisiahan nämä ovatkin, vaikka nyt olisi kyllä ennen kokematon mahdollisuus ja elämäsi tilaisuus... kiitos ei.

Poika nukkuu parhaillaan kolmatta tuntia päiväunia. Ilmeisesti ei mikään kiire syömään. Sitten ei päivällä maltetakaan riittävästi syödä ja se nälkä yllättää taas yöllä... jolloin pitäisi nukkua. Tosin, se unille rauhoittuminen alkaa olla taas oma haaste. Joko niitä ikeniä on hangattava ihan urakalla ja huudetaan samalla kunnon älämölöä tai sitten on kääntyiltävä ihan huvinpäiten selältä vatsalle ja vatsalta selälle... ettei vain taito pääsisi unohtumaan.

Sai pikkumies muuten elämänsä ensimmäisen rokotteenkin. Piikki reiteen. Eikä inahdustakaan! Vasta kun piti vaatteita alkaa pukea ja lähtöä tehdä, tuli semmonen raivokohtaus, että neuvolan tytöt saivat kyllä huomata tuon herran aurinkoisen toisenkin puolen... ; )

Posti toi semmosen kirjeen, jossa kehotettiin miestäni Kuopion vankilan johtajan puheille... Kesäkuu kertoo, onko hän syksymmällä vankilaan päätymässä. Noh, katsellaan rauhassa.