Eilisaamuna havahduin todellisuuteen: Lapsi sylissäni huusi kuin hyeena. Oli tehnyt tätä jo monta päivää putkeen. Koin väsymyksen tunteen ja mietin, mitä pirua. Kaikkesi annat, mutta mitään et takaisin saa. Muuta kuin tuon sydäntä särkevän huudon. Huudon lomassa pohdin: PK-seudun reissulta palattuamme olen kyllä kotoa pois liikkunut, mutta aina lapsi kainalossa. Toissailtana kävin koirien kanssa lenkillä. Yksin. Tätä ennen en olekaan lapsesta pariin viikkoon irtautunut juuri hetkeksikään. Pahimmissa tapauksissa olen istunut jopa vessan pöntöllä lapsi sylissäni, jottei tuo pieni herättäisi aamutuimaan nukkuvaa isäänsä (joka pikkutunneille asti kantanut huutavaa pientä). Pakko tähän on joku roti tulla, ennen kuin sekoan. Se ei olisi kenellekään hyvästä.

Keskustelu eilen puoliltapäivin mieheni kanssa:
Minä: Mä lähen tänäiltana työkaverini luo kylään.
Mies: Kuulostaa hyvälle.
Minä: Niin kuulostaa. Mä tarviin sitä.
Mies: Niin, kai sä lähet sit varmasti yksin ja jätät Veetin mun kans viettään poikien iltaa?
Minä: Todellakin!!

Teki aika hiton hyvää päästä näiden seinien sisältä ulos. Olla vain, juoda kahvia kaverin seurassa ja seurustella kohta kaksi vuotiaan, sillä hetkellä maailman aurinkoisimman ja hyväntuulisimman pikkumiehen kanssa. Tuo pikkumies sai itseni vilpittömän hyvälle tuulelle. Tajusin, että kyllä tuosta meidän huutavasta kotiterroristista tulee vielä yhtälailla aurinkoinen ja kaikkea, kun tuo kipu tuosta mahasta vain hälvenee.

Tuon mahakivun ja vatsan toimimattomuuden tiimoilta vein poikani toissapäivänä elämänsä ensimmäistä kertaa terapiaan. Vyöhyketerapiaan. Äitini on aina antanut hyviä neuvoja, silloin kun niitä on antanut. Jo samana iltana vatsa pienellä toimi. Mutta se toiminta olikin vasta alkusoittoa sille, mitä se eilisaamuna oli. Mykistyin. Mutta, tuon rankan eilisen jäljiltä kaikki näyttääkin jo paremmalta. Seuraava terapia-aika maanantaille. Kyllä tämä tästä vielä riemuksi muuttuu!

Tänään nukuttiin kaikki viisi piitkään. Poika heräsi välillä syömään ja jatkoi uniaan. Viimein herättyämme, sängyssä vielä makoiltiin. Poika jokelteli jo hassuja äänteitä ja hymyili naama messingillä. Venkoili ja vielä vähän mahaansa kipristeli, joka pisti kiemurtelemaan. Mutta kovasti ei enää näytä sattuvan. Tuumattiin miehen kanssa, että tommosta vauhtia kun pitää liikkeissään, ni tuo pienihän kohta kääntyy ympäri. Seuraavassa hetkessä poika itse, ihan omatoimisesti vääns itsensä selältä kyljelleen. Naama meni vielä enemmän hymyyn, pieni kierto liike ja hops, jätkä oli jo mahallaan! Ja ikää oli... päivän yli kuukausi!

Tuossa päivänä eräänä kuulin, että lehmienkin täytyy laiduntaa. Hyvästä vinkistä viisastuneena, tämä mamma lähtee illalla tuulettamaan itseään Kaavin yöelämään. Johan siitä edellisestä kerrasta onkin aikaa... yli kymmenen kuukautta. Ei muuta ku suihkuun, hiukka meikkiä ja menoks... kyllä nuo pojat täällä kuulemma pärjää.  : )