Monena päivänä olen havahtunut miettimään omia kuulumisiani.
Kun kuulen kysymyksen, jossa minun kuulumisiani kysellään, on viimeaikoina tyypillinen vastaus ollut: Poika valvottaa ja minua väsyttää tai sitten kerron lapseni vatsantoiminnasta tai sen toimimattomuudesta. Tähänkö tässä elämässä oikein on menty? Eikö mulla olekaan elämää, semmosta ihan oikeaa elämää?

Vastaus kuuluu: Kyllä, minulla on elämä. Tällähetkellä vain huomattava osa elämästäni koostuu lapselleni omistautumisesta. Ei siksi, että olisin heittäytynyt jotenkin fanaattiseksi eikä elämässäni lapseni lisäksi enää muu kiinnostaisikaan vaan siksi, että tuo puolimetrinen olento on huomattavan riippuvainen vanhemmistaan ja kaikki, mitä tuo pieni aikaan saakaan, liikuttaa myös vanhempiaan.

Ennen vanhaan. Siis silloin aikaa ennen synnytystä. Ennen kuin minusta tuli äiti. Kuulumisiani kertoessani kerroin mahdollisesta vapaa-ajastani, työelämästä, kiinnostuksen kohteistani ja päivieni tapahtumista. Ehkä enemmänkin sellaisia omasta kodista ulospäin suuntautuneita asioita. Nyt huomaan, ettei niitä juurikaan ole. Kummitätini kertoi tunteestaan, joka hänellä aikoinaan oli vastasyntyneen vanhempana. Siitä olosta, kuin olisi jäänyt kokonaan yhteiskunnan ulkopuolelle. Samaistun tähän lähes täysin. Pahimmassa tapauksessa sitä on kotonaan täysin jumissa. Aika menee siihen univelan keräämiseen (kyllä, lapseni on kohtuullisen helppoa nukahtaa hetimmiten yöllisten ruokailujensa päätteeksi, mutta itse olen siinä vaiheessa muka pirteä kuin peipponen), pesukoneen ja tiskikoneen pyörittämiseen, kodin pitämiseen edes jossain kuosissa ja kellon katsomiseen (kello antaa jonkinverran sitä omaa aikaa, se kertoo osviitan sille milloin pienellä mahdollisesti on seuraavan kerran nälkä, milloin se saattaa herätä ja milloin nukkua vähänkään pitemmän pätkän). Kyllä tämä elämä toki muutakin on, mutta välillä on päiviä, jolloin tuntee kulkevansa kuin sumussa. En ihmettele yhtään, miten jotkut pienen vauvan äidit kokevat, etteivät muista siitä vauva-ajasta yhtään mitään. Oli kyse sitten siitä ensimmäisestä tai toisesta lapsesta. Vaikka niin paljon on hetkiä, joita olisi hyvä itseensä imeä. Sen vuoksi minä pyrin kirjoittamaan asioita pois mielestäni, jotta en unohtaisi.

Omassa väsymyksessään, kun yrittää kääntää huutavaa lasta asennosta toiseen, eikä mikään tunnu sitä vatsavaivan tuskaa tai yliväsymyksen kiukkua helpottavan, voi tulla kerrassaan epätoivoinen olo. Sitä herkästi lähtee jumittamaan ajatuksiin: "voi ei, se huutaa taas... eikö se oikeasti muuta osaa?!!". Tuskaisiin hetkiin (sekä äidin että lapsen!) parhaimpia selviytymiskeinoja on antaa se huutava pieni isänsä käsiin ennen kuin tällä äipällä palaa päreet. Sitten ei kun toiseen huoneeseen tai ulos hetkeksi tuulettumaan, niin jaksaa huomattavasti paremmin taas seuraavassa mutkassa. Sitten voi lapsessaan nähdä sen toisenkin kuin vain sen uuvuttavan puolen. Sen ihanan ja suloisen.

Pienen vauvan elämässä kuukausi on pitkä aika. Pitkä aika se on myös äidille. Se koko aika on jokapäiväistä opettelua asiasta toiseen. Vauvalla on vain huomattavasti vähemmän resursseja uuden oppimiseen kuin sillä esikoisensa äidillä. Tämä on hyvä pointti huomioida...
Eilen havahduin miettimään: lapsenihan osaa jo melkein puhua! Sieltä suusta tulee muutakin kuin vain Ö ja ÖÖÖ. Sieltä tulee myös "väyväyväyvauvauvauvva", "hööö" ja ""veijeiei". Vokaalit on tässä talossa kovaa huutoa ja niitä kaupataan aina tarvitaessa. Tuo poika näyttää jo paljon enemmän lapselta, kuin vastasyntyneeltä toukalta. Sillä on ilmeitä. Suu menee suppuun, mutruun ja auki suureen hämmästykseen. Tuo pieni jopa hymyilee ihan tarkoituksellisesti, ilman että kyse olisi vatsanväänteistä ja välillä voidaan ottaa oikein kunnon tuijotuskilpailut keskenämme. Tätä voitaisiin kai kutsua jo jonkinlaiseksi vuorovaikutukseksi. Näitä asioita on hyvä pohtia niinä vähänkin epätoivoisina hetkinä. Että vaikka itse kokisikin olevansa pysähtyneessä tilassa ja jumissa, kehittyy tuo pieni kokoonsa ja ikäänsä nähden huimaa vauhtia. Jos näitä hetkiä ei täysillä itseensä ime ja jos ei muista nauttia, on tuo pieni seuraavassa hetkessä juoksemassa jo kavereittensa kanssa leikkikentälle ja sitäseuraavassa hetkessä väännetään siitä, onko 15-vuotiaan hyvä lähteä Ilosaarirokkiin ja jos on, niin miksi äiti voisi haluta lähteä mukaan?!

Niin. Eikä tämä minun elämäni tosiaankaan ole pelkkää kotona jumittamista. Torstaina kävin työkaverin luona kylässä (yksin!!), perjantaina samaisen työkaverin kanssa yöelämässä kaksin, lauantaita en halua muistella, mutta sunnuntaina vedettiin hiukka pitempi kävelylenkki (lapsi oli kantoliinassa rintaani vasten ja koira hihnassa käsipuolessani, toisessa käsipuolessa Mies) ja maanantaina ajeltiin pojan kanssa kaksin Kuopioon vyöhyketerapiaan. Terapian jälkeen käytiin kyläilemässä yhdessä lapsiperheessä ja sen päälle vielä kestovaippaillassa. Harrastuksia on oltava. Tällähetkellä harrastukseni ovat ensisijaisesti kovasti kotona askartelua, mutta se kyllä sopii hyvin. tällä viikolla tarkoitukseni on askarrella kutsukortteja ja olla ahkera tuon työkaveriltani lainassa olevan vanhan Singerin kanssa. Tästä tulee hyvä viikko, vaikka vähän väsyttäisikin.