Semmoisina hetkinä, kun olet kantanut pari yötä naama punaisena karjuvaa lasta pitkin kämppää miettien, mikä tässä oikein maksaa ja miksi ja mistä vitusta tuo rähinä. Kun et vain ymmärrä, mistä se kenkä puristaa. Kun mikään ei ole hyvin. Semmoisina hetkinä väistämättä tulee mieleen ajatus, että josko tuon pienen kotiterroristin voisi lähettää paluupostissa takaisin mistä on tullutkin.

Semmoisina hetkinä, jolloin pari yötä on nukuttu yhtä soittoa heräämällä vain kerran pikaisesti syömään ja sitten jatkamalla unia. Kun saa pieneltä pojalta pitkiä katseita ja pientä hymyntapaista. Kun sitä kakkaa tulee niin maan perkeleesti ja sen jälkeen tyyppi virnuilee kuin olisi juuri shoppaillut tuotoksillaan koko maailman. Kun mikään ei aiheuta ylimääräistä harmitusta. Kaikki on levänneitä ja asiat hyvin. Silloin on tunne, että joo, tää kannattaa ja näitä kannattaa ihan varmasti tehä lisää ainaski satamiljoonaa.

Torstaina tulee vauva-arkielämäämme täyteen kuukausi. Kuukausi tällähetkellä, tässä mittakaavassa tuntuu pieneltä ikuisuudelta. Kyllä minä muistan, miltä se raskausaika tuntui, mutta miten siitä voi olla aikaa ainoastaan kuukausi? Hämmentävää.

Kuukaudessa olen vaihtanut aivan tolkuttoman määrän vaippoja. Kohtuullisen hyvän oman tunnon olen saanut siittä, että hyvin pieni osa niistä vaipoista on roskiin lentänyt. Pyykinpesukoneemme sen sijaan on pyörinyt kiitettävästi. Jokunen jo pieneksi jäänyt vaippa on jo löytänyt uuden kodin ja tilalle on posti tuonut meille sellaisia, jotka taas mahtuvat paremmin päälle. Kuukaudessa alkaa pikkuhiljaa tunnistaa, mitä se pieni milloinkin itkee. Vatsa on niistä se kaikkein pahin. Tuon pienen vatsa on uskomaton. Maitoa siihen mahtuu enemmän, kuin pystyn tarjoamaan, mutta ulos sieltä tulee tavaraa paljon, paljon vähemmän kuin toivoisi. Itseäni sattuu katsoa pientä, joka pitkät tovit saattaa naama punaisena huutaa, tai pikemminkin karjua, ja siinä sivussa kiemurrella, ähkiä, puhkua ja pinnistellä... mutta ei sieltä vatsasta tule kuin pieruja ja röyhtäyksiä. Työn ja tuskan takana on se kaikki muu. Koskaan ennen en olisi voinut kuvitellakaan, että oma elämäni ja päivieni kohokohdat voi olla kävellen pienen kanssa ympäri huushollia taputellen tämän pepulle: älä tule paha kakka, tule hyvä kakka...  Tänään tuli hyvä kakka, mutta ei se sitä vatsan vääntämistä ja kiemurtelua lopettanut. Ylihuomenna poikani menee elämänsä ensimmäistä kertaa terapiaan. Vyöhyketerapiaan. Katsotaan, josko sieltä löytyisi helpotus elämiseen.

Omat hormonini heittelee minne sattuu. Tuo miehenikin ilmeisesti jo pelkäsi saavani jonkinmoisen synnytyksen jälkeisen hulluuskohtauksen, kun en sen ensimmäisen viikon aikana päässyt täältä neljän seinän sisältä liikkumaan mihinkään. Ei kai se hulluuskohtaus kaukana ollutkaan...?! En olisi ikinä voinut etukäteen kuvitella, että synnytyksestä toipuminen voi olla näin työläs prosessi. Että sitä ihan oikeasti saattaa joutua moisesta kokonaiseksi viikoksi vuodepotilaaksi. Sellainen toimettomuus ei oikein sovi luonnolleni... Nyt onneksi päässyt jo liikkumaan ja vaikka mitä. Tosin, taisin liikkua hieman liikaakin tuossa päivänä eräänä vaunuillen, kun tuntuu nuo kivut osittain palanneen. Juuri kun saattoi viikon päivät olla ilman särkylääkkeitä.

Minulla on ikävä töihin. Ei kuitenkaan tuohon omaan työpaikkaani, tuohon lastensuojelulaitokseen (joka vilahtanut hieman viimeaikojen iltapäivälehdissäkin!), vaan ennemmin semmoseen perus hoitotyöhön. Fantasioin pääseväni kesätöihin äitiysrahakauden päätyttyä. Rakkaani kykenee aivan yhtälailla huolehtimaan pienokaisestamme. Minulla on myös vauvakuume. Miten sellainen voi olla mahdollista? Se, että tuo pieni on tuossa vieressä ja tuhisee ja silti niitä haluaisi vain lisää, vaikkei se synnytyskään mistään helpoimmasta päästä ollut... Toisaalta, haluan kuvitella, että mitä pienempi ikäero, sitä parempi. Mutta kyllä tässä ennen mitään raskauksia haluaisi silti töissä olla. Pelkkä ajatus siitä, että viettäisin monta vuotta putkeen kotona tekee minut seinähulluksi. Tai jos tässä kotiin jäisikin jumittamaan, olisi siinä sivussa oltava jotain muutakin aktiviteettia. Muutakin kuin kestovaippojen pällistelyä netistä. Kaipaan tuon lapsen lisäksi myös omaa elämää, vaikka lapsi väistämättä onkin nyt ja aina huomattava osa elämääni. Ystävien ja tuttavien tapaaminen on tuonut mukavan lisän arkeen. Heissä on sellainen voimavara, mikä estää sen mahdollisen hulluksitulon. Hormonit ne on, mitkä ajoittain heittävät. En minä.

Viimeinen asia, jota vielä haluan hehkuttaa, on kantoliina. Helmikuun kunniaksi uskaltauduimme kokeilemaan uutta sidontamallia. Tuo on viimepäivinä ollut paras ratkaisu vatsavaivoihin sitten Levolackin. Toivon kuitenkin sydämeni pohjasta, että sen jälkimmäisen voisimme unohtaa ruokavaliostamme. Liina on silti näppärä juttu. Antaa aivan uusia mahdollisuuksia toimia kädet vapaana, pitäen silti pienen aivan lähellä itseään vasten. Hurahdin.