Paskat täällä mitään poksaheta. Tätämenoa ikinä.
Su-Ma yö suppaili oikeesti ja kipeesti ja tiuhaan, alko selkään hiipivällä menkkamaisella jomotuksella ennen puoltayötä ja sitten tuli ne kivut klo 00.00 ja niitä jatkui ja jatkui... tasaisen kipeästi 10minutin välein. Eikä sitte niiQ yhtään tiheempään. Kolmelta soitin jo Kyssille, että mitä vittua nyt teen, että millon täältä pitäs lähtä, kun matkaakin on... tuumasi se hoitsu puhelimessa, että "Sun tarvii lähtä sitten kun susta tuntuu siltä". Neljältä sitte pari Paracetamoolii nassuun, että jos se hellittäis kivut ja uni tulis. Puolkuus katoin kelloa ja mietin, että jos ei kuuelta oo rauhottunu, ni herätän Miehen. Seuraava havahukseni olikin puolysiltä ku herätyskello sano, että neuvolaan mentävä...

Neuvolatädille kerroin nukkuneeni ehkä tsägällä sen kolme tuntia (näytinkin siltä, ja tuskaiselta) kun ne supparit ei anna nukkuu. Pissassa sitte pikkasen proteiinia ja verta ++++. Tuumas täti, että sulla on varmaan paikat auennu. Sydänääniä se kuunteli pitkään ja hartaasti... kuunteli ja kuunteli.. heitteli siinä 110-115. Tuumas, että liikkuu sen verran heikosti ja syke alhaalla, että nyt suoraan lähetteellä Kyssin äitipolille. Että sitä ennen ei missään nimessä minnekään reissuun. Oli täti aivan vakuuttunut, että nyt on synnytys alkanut tai jotain tapahtuu, mihin täytyy hetimmiten puuttua. Ei siinä hötäkässä hoksannut edes seuraavaa neuvola-aikaa antaa. En kyllä ihan heti ois seuraavaa aikaa kaivannutkaan...

Äitipolille päästyä kiilattiin sitte kaikkien ohi ja suoraan mittailemaan niitä liikkeitä ja sykettä. Pelotti. Kätilö tuumas, että siirrytääs mieluummin tonne synnytyssalin puolelle, että päästäs nopsemmin treffaileen lääkäriä ja ultraileen. Eiku sinne sitte vaan... Hyvää palvelua kyllä antoivat joo, siittä en moiti. Rauhallisesti toimivat ja kokoaika ohitettiin ne muut mammat siihen tahtiin, että todella huolestuin. Salissa sitte toinen kätilö tuli siihen häärimään ja eteeni limpparia, mehukeittoa ja jugurttia toi. Lääkärin sisätutkimuksen mukaan paikat reippaasti yli sormelle auki, kanavaa vielä se kolmisen senttiä jäljellä, mutta että sen puolesta silti voisi syntyä milloin vain. Ultrassa syke jo reippaampi, mutta ei liikkeitä. Tööttäilivät vaikka millä torvilla sun muilla pilleillä ja lääkäri totesi, ettei voi päästää meitä pois, ennenku on liikkunu niin, että hän näkee. Ja tää pentu ku yleensä on tähän asti ollu viimesen päälle liikkuvaista sorttia. No, liikkuihan se lopulta ja antoivat luvan lähteä. Kysyttiin, että saadaanko lähteä ihan PK-seudulle asti. Lääkäri lupasi, että joo, menkää toki, mutta jos vähänki jotain poikkeavaa niin eiku suoraan sairaalaan.

Sain siltä nuorelta kätilöltäkin pasmat sekasin, kun lähtiessämme vielä muistutti, että jos niitä liikkeitä ei hirmusesti jatkossa tunnu, niin ihan vain senkin takia suoraan lähimpään sairaalaan. Kiukkuspäissäni, lähtötilanteessa kysyin uhmakkuutta sanoissani tuolta kätilöltä, että "Mikäs riski siinä sitten on, jos niitä liikkeitä ei kuulu, että miksi sinne sairaalaan on mentävä". Kätilö meni hyvin, hyvin hiljaiseksi. Vaikeni vallan. Lopulta sai sanottua, että: "Niin no, nyt kun tutkittiin täällä perusteellisesti, niin nyt ei kyllä ole mitään hätää eikä syytä huoleen ja siksi on hyvä myös jatkossa vastaavissa tilanteissa tutkituttaa tilanne". Se tyttö ei uskaltanu pelotella. Se ei uskaltanu sanoa, että kohtuun voi kuolla tai mitä vaan kauheuksia voi sattua ja tapahtua. Ja että sitä ne nytkin tässä monta tuntia tutki. Kiukuttaa ajatuskin moisesta.

No, kävästiin kotosalla pakkaamassa kamppeet kasaan. Varmuuden vuoksi autoon takapenkille turvakaukalo, jonka sisällä toppahaalarin sisälle sullottu hätävaravaatepakettia siltä varalta jos syntyiski jo tänä vuonna. Ei tässä enää uskaltanu itekseen Savoonkaan jäädä, joten paras lähtä koko perheen voimin oman ja mieheni vanhempien nurkkia pölyttämään. Automatkan supisteli, yöllä supisteli ja vähän väliä oireilee, mutta ei riittävästi. Tämän lisäksi närästää ihan tautisesti. Viimeyönäkin tuli valvottua ensin supistuksia ja sitten närästystä, joka hetkeksi Renniellä kaikkosi, mutta sitten palasi ja polttava oksennuksen maku kurkussa siinä vain pyörii ja miettii, että kauanko tätä saa vielä katsella... Tätä kipua ja jomotusta, närästystä, supistelua ja sitä kun pentu potkii kylkiluita ja kourii sormillaan virtsarakkoa vihlovasti. Viime viikolla olin vielä sitä mieltä, että voisi tulla hyvinkin ulos vasta ensivuonna. Nyt taas näitten vaivojen kanssa pohtii, että joka päivä voisi olla mahdollinen syntymäpäivä. Viis joulusta tai mistä vaan... Hyvällä tuurilla voitas ennen joulua jo suunnata Jorviin ja pohtia sitten, kuinka sen pienen kanssa toimitaan, kuin ei kuitenkaan kotonakotona olla.