Eilispäivä tuntui katastrofilta. Missään ei mitään järkeä. Sumeeta. Harmaata. Ankeeta. Ja ihan helvetisti kaikkea... Herätä aamulla vieraassa talossa, vieraalla paikkakunnalla (yllättävänkin hyvin nukkuneena!) ja tutustua tähän kuin mahdolliseen tulevaan. Hakea muutama muksu jostain aivan toisaalta yrittäen samalla nähdä tulevaisuuteen edes jotenkin järkevästi. Pari tyhjää asuntoakin tuli katsastettua, joista tuli melko tyhjä olo.

Viimeisen neljän vuoden aikana on neljästi muutettu. Lähes kaikki näistä tehty syksyllä. Tämä syksy ei välttämättä ole poikkeus.

Saatiin kuulla Miehen työvuoroista selvitys. Ei alkuunkaan sitä, mitä oletettiin. Ei puhettakaan pitkistä työpäivistä ja pitkistä vapaista. Selkeä, siisti päivätyö hyvine rutiineineen. Kaikki illat, yöt ja viikonloput vapaana. Jotain, mistä ei vuorotyöläinen osaa uneksia, mutta josta pienten lasten äiti voisi haaveilla. Liekö sittenkin järkevää muuttaa miehen matkassa? Elää oikeaa perhe-elämää. Olisiko meistä sellaiseen?

Se paikka oli kaunis ja idyllinen. Vanhojen aikojen merkkejä. Tyhjiä taloja, hylättyjä pihoja. Näiden joukossa myös restauroituja ja hyvin pidettyjä. Hyvällä tapaa muistutti Valamon luostarialuetta. Ihastuin niihin valkeisiin, vanhoihin kivitaloihin. Huoneiden korkeuteen. Avaruuteen. Sellaiseen kotoisuuteen, jossa voisi olla. Mutta, juuri niitä ei nyt tällähetkellä vapaana. Eikä varmaa tietoa, milloin. Ainoastaan aavistuksia. Ehkä kuitenkin hyvää kannattaa odottaa. Ei sinne rivariin välillä kannata, jos vaihtoehtona on reilusti isompi ja kivempi. Ja... jos se päivä joskus koittaisikin, ehkä silloin myös enemmän varmuutta Miehen töistä ja jatkuvuudesta. Kaikessa rauhassa siis... tässä odotellessa voisi keskittyä nykyisen remontin loppuun saattamiseen ja mahdollisen vuokrasuhteen solmimiseen.

Syksy toi tullessaan uuden perheenjäsenen. Meillä on kissa. Nyt sen uskallan sanoa ja todeksi ajatella. Pian kaksi viikkoa tuota pienen pientä mustaa kakaraa katseltu. Alkuun pieni sähisi ja murisi, niin koiralle kuin vauvalle. Nyttemmin ehkä jopa typeränkin rohkea ja älyttömän utelias. Alkuviikosta tuo narttumme jo nuoli pentua. Kuitenkin yli-innokkuutta liiaksikin. Luottamuspulaakin. Onhan tuo kuitenkin metsästyskoira. Tänään iltasella kuitenkin jo paremmin. Pentu pyrki kohti nartun nisiä. Sinne ei kuitenkaan päästetty. Muuten rauhallisempaa eloa jo. Tutustumista ja haistelua. Nukkuivatkin jopa lähes vieretysten samalla lattialla, vajaa puolimetriä toisistaan. Ehkä tästä vielä hyvä tulee. Ehkä. Toivottavasti.

Huomenna lähtee mies töihin. Sinne se loma meni. Sukulaisreissukin suoritettu. Lasten vaatevarastot täydennetty. Aivan ihania, meille uusia käytettyjä. <3

Ylihuomenna lähetään Veen kanssa tutustumaan päiväkotiin.

Kävästiin neuvolan lääkärin juttusilla. Puhuin väsymyksestäni ja siitä, kuinka uuvuttavalta nyt kaikki tuntuu. Kun tyttö ei nyt oikeasti vaikuta siltä, että kaikki olisi ihan kohdallaan. Tyttö itse seisoi sylissäni hypellen, hihkuen ja riemusta kiljuen ja nauraen. Aivan kuin mikään maailmassa ei voisi painaa saatika millään muotoa hankaluuksia tuottaa. Niin, ilta-aika onkin se pahin... tai koko päivä, ellei sitä kakkaa ole näkynyt. Mutta nyt tuo kuitenkin oli se oma pieni päivänsäteeni. Ei raivotar, mikä on se toinen puoli. Mitään välimaastoahan ei tytössä juurikaan esillä näy.

Lähete lastenlääkärille ja tutkimuksiin sekä allergiatesteihin. Sitä ennen kehoitus täydelliseen lehmänmaidottomuuteen. Itselleni kalkkilisä. Imetys on kuulemma hyvä asia ja hienoa, kun tytölle rinta kelpaa.... lupasi, ettei jonot tänäpäivänä kovinkaan pitkiä ole. Ihan jopa parissa viikossa voisi - toivon mukaan - tutkimuksiin päästä. Asian kiireellisyyteen toki vaikuttanee oma mahdollinen töihinpaluuni.

Ehkä tämä elämä tästä. Ehkä. Kunhan joku syy tytön vaivoihin löytyisi.

Tätä menoa se auto lähtee pihasta vielä monesti. Samalla sävyllä. Työpaikka tuolla kuun vaihteessa vaihtuu. Työnantaja ei. Matka pitenee reilun kolkytkilsaa.Määräaikainen. Vuoden loppuun.

Tarjottiin meille perheasuntoakin joo... Kieltäydyin tekemästä muuttoa neljän kuukauden vuoksi. Sitten voisi vakavasti ajatellakin, jos yhtään pitempiaikaiseen hommaan päätyisi. Tälle vuodelle ei kiitos toista muuttoa, jos paluu on vielä samana vuonna.

Jos minä en sen toisen matkaan lähde ja jos se toinen ei lähempää töitä saa, on minun toki pärjättävä. Ei kai se sen kummempaa ole, vai onko?

Kyllä tästä osa-aikaisesta yh-elämästä kesän verran hengissä selvisi. Oikeastaan aika mainiosti. Kuitenkin kesä ja kesäiset vieraat auttoivat paljon. Kiitos heille! <3 Ei ole täysin mahdotonta pyörittää tätä elämää itekseen 3-5 vuorokautta putkeen ja sitten saada sitä toista jakamaan arkea sen toisen 3-5 vuorokautta... mutta ei se tottavie helppoakaan ole.

Oman stressitekijänsä tuo toki vanhempainvapaakausi, jonka loppu jo häämöttää. Näinä päivinä taloudellisempaa on jäädä peruspäivärahalle, joka koulutuksellani tarkoittaa oikeastaan samaa, kuin töihin paluu. Viimeinen vuosi kun budjettimme venytti niin totaalisesti, että jostain se on tavoiteltava sinne kutakuinkin entiselleen.

Ennakoitu on sen verran, että päiväkotihakemukset on jo kehissä. Vee lähtee jokatapauksessa osapäiväiseksi. En kai minä ihan hullu kuitenkaan ole? Jossain on mentävä jaksamisen raja ja tähän piirrän niitä viivoja, joilla voisin edes yrittää jaksaa.

Kaiken järjen mukaanhan vanhempainrahakauden päätyttyä on vauva jo sen ikäinen, että päiväkotimaailmaankin kelpuutettaisiin. Onhan kaheksankuisille ihan eri soseetkin jo kaupan hyllylläkin. Vielä kun joku kertoisi sen tuolle tytöllekin, että niitäkin voisi syödä. Ei ole pakko sylkeä kaikkea pihalle. Mutta, minkäs teet, jos ne hienojakoisimmatkin puglataan pihalle. Tissistä puhumattakaan. Sen ovat tietäneet toki neuvolassakin aina. Kuten noista vatsavaivoistakin puhetta ollut. Mutta, voi kuinka mielettömän hyvän näköinen ja siisti onkaan tuon pienen naisen iho. Kuin silkkiä kerrassaan. Tavallistahan se on, että vauvat pulauttelee ja kun kerran noin pienikin kooltaan ollut aina, niin eihän se suoliston rakenne ole vielä ennättänyt kasvussaan ihan siihen toivottuun. Että kyllä se ajan kanssa varmastikin joo.

Nyt on aikaa odotettu jo kohta yheksän kuukautta. Reilu kaks viikkoa sitten suostunut jopa possua tyttö maistamaan ilman raivaria. Peruna on kuitenkin yhä se pahin kaikista ja kotonamme visusti pannassa. Silllä jos millä (ja monella muulla) saa varmasti kakan jumiin ja vatsan sekaisin.

Aika tasan kaks viikkoa ovat yöt olleet yhtä helvettiä. Pahimmillaan öitä (monikossa), että tyttö herää just prikulleen tasatunnein kukkumaan ja kitisemään. Valittaa ja vaikertaa. Masua vääntää. Sylitän. Annan tuttia. Annan pulloa. Raivoaa ja kiemurtaa. Annan tissiä ja siihen lopulta rauhoittuu, kunnes seuraavana tasatuntina sama show. Parhaimmillaan on saatu nukkua jopa kahen tunnin pätkissä. Luksustako? Viimeyönä en jaksanut edes yrittää, vaan totesin väsyneelle miehelleni meneväni toiseen huoneeseen. Sain nukuttua varmaan ehkä jopa nelisen tuntia, kunnes havahdun tytön itkuun. Ääni sisälläni sanoo, että sinne on tissin kanssa mentävä ja sinnehän menin. Tunti sitä tissiä ja tytön kiemurtelua, kunnes viimein nukahti.

Neuvolasta sain onnekseni huomiselle lääkäriajan. Josko nyt kuitenkin ajateltais sitä lähetettä lastenlääkärille. Eihän tässä ole enää mitään tolkkua. Miten voisi kuvitella meikäläisen käyvän töissä jos tyttö herättää tunnin tai kahden välein? Piereskelee siinä sivussa ja koko seuraava päivä taas toivotaan, että tulis nyt perkele se hyvä kakka. Eikä ainakaan vihreä, pliis, tälläkertaa.

Tavoite oli lähteä ensviikoksi sinne hiukka eteläisempään Suomeen. Huilaileen. Kun miehelläkin kerrankin hiukan vapaata. Tai, mieshän se reissua perheelleen suunnitteli. Tuumasin tänään, etten voi. Mulle ei ole lomaa lähteä tällä poppoolla vieraitten ihmisten nurkkiin, jos öisin saan valvoa ja kantaa yhtä vaikeroivaa tyttöä. Lähteköön ihan keskenään. Kera lasten. Siitäkin huolimatta, että kerrankin kun tuolla oikeasti vapaata olisi, olis se toki kiva viettää sillai ihQsti perheen kesken.

Tyttö väsyi touhuamiseen. Kävelee jo tukea vasten ja tunkee itsensä jokapaikkaan ja sieltä joapaikasta kaiken suuhunsa. Ei kun taas hetki tissiä. Jos vaikka nukahtaisi. Jos....jotta pääsen itse laittamaan tiskit ja pyykit. Ehkä kuppi teetä? Ja peiton alle miettimään, jos nyt nukahdan, niin seuraavassa hetkessä tyttö on jo hereillä... ja kun herää, ettei vaan herätä samalla Veetä, jonka alakulmahampaat tekevät yhä kipeästi tuloa.

Etenkin niitä yksinäisiä sellaisia.

Tyttäressäni täytyy olla jotain vikaa.

Vaikka sukunimeni ajan saatossa olikin muuttunut, kertoi hän muistavansa minut ja vieläpä hyvin. Kuullut kentältä kehuja. Kertoi hyville ammattilaisille olevan aina töitä, vaikkei virkoja tähän hätään voidakaan jakaa. Tuumaili tarpeen osuvan erityisesti vanhustyöhön  sekä päivähoitoon. Antoi molempien tahojen yhteyshenkilöiden numerot ja kehoitti soittamaan.

Vanhuspuolelle olin lyhyestä toissakesäisestä kolmen viikon sijaisuudesta jäänyt muistiin. Aikoivat olla syksymmällä yhteyksissä.

Päivähoidon puolelta sain kyselyyni vastauksen: "Etkö voisi jo ylihuomenna aloittaa parin kuukauden sijaisuutta?". Tuumailivat tarvetta kyllä olevan sen jälkeenkin. Toiveikkaana oli jo elokuunkin suhteen, jota en myöskään mahdottomana pitänyt.

Tästä on hyvä jatkaa...

Sen verran autoilin perjantaina heti aamusella, että kävin lasten ja tuon ison vaalean kanssa treffaamassa Kuopiossa erästä pariskuntaa, joilla oli mukanaan spinonevanhus. 12,5-vuotias vanha rouva, jolle he kaveria etsivät tuomaan hiukan lisää virtaa ja iloa elämään. Tunnin verran juteltiin, tutustuttiin puolin ja toisin sekä tykästyttiin. Lopulta tuo oma koiruutemme hyppäsi vieraaseen autoon ihan oma-aloitteisesti äitinsä ikäisen nartun seuraksi ja lähti ajelemaan kohti Orivettä. Palautusoikeuden annoin mukaan, mutta toistaiseksi näyttää hyvälle. Elo vanhan nartun kanssa sujuu, kissa on pariin otteeseen puuhun ajettu, mutta sisätiloissa jo katselivat toisiaan lähes hyväksyvästi. Pupua on seisottu, mutta sen häkkiin ei asiaa ole ja liikkuvia hevosia on jokunen kerta varovaisesti haukuttu.  Toivoa vain sopii, että tuo ratsutila on koiramme paikka loppuelämäkseen. Aika näyttää. Tämä talo on tyhjempi nyt.

Miehen lähdettyä ajelemaan taas matkoihinsa, tulikin jo anoppi tyttärensä kanssa pihaan. Ihan vain pikaisesti yökylään. Hyvä oli tuo pikainen reissu. Sain sen verran itse huokaista, että taas pari vuorokautta jaksaa itsekseen tämän arjen pyörittää, kunnes oma äitini ja lauma lapsia tänne huomenna lompsii... jonka jälkeen onkin seuraavat pari viikkoa (ainakin) yhtä hulinaa. Kuitenkin ihan toivottua hulinaa, vaikka omalta osalta raskastakin. Kesä on kuitenkin vain kerran vuodessa.

Muuten asiat sujuu, paitsi molempien lasten vatsa on jumissa. Tytön kanssa otin jo tilapäisen, lyhyen kuurinkin käyttöön, josko hieman rauhoittaisi mieltä. Pojalla taas hampaitten läpilyönti menee vatsaan saakka. Tulipa tuossa viime tai toissaviikolla poijaalle neljä hamppia samanaikaisesti ylhäälle läpi. Molempiin kulmiinkin jopa. Nyt enää nuo alakulmat, sitten päästään ehkä tästä hammastuskasta Veen kohdalla ja voidaan alkaa odotella, milloin tytölle ne ensimmäiset kunnolla läpi tulee. Vielä ei näy.

Onneksi nuo lapset jaksavat olla ihania, suloisia, hyväntuulisia, nauravaisia, touhukkaita, ilahduttavia ja kaikkea. Eihän tästä muuten hengissä selviäisi. Vaikka, tokihan niitä huonojakin päiviä on, ihan kaikilla.

Koiralle käytiin katsomassa uutta kotia. Katsin asiaksemme palata molempien koiruuksien kanssa takaisin kotiin. Toinenkin ehdokasvaihtoehto kodiksi on. Haluan nähdä myös sen. Ei perheenjäsentä ihan mihin hyvänsä lykätä pois jaloista. Vaikka kuinka osaakin hermoja repiä.

Onni on nukkuva lapsi. Monikossa tuo onni kaksinkrertaistuu. <3

Mies väittää, että hänen on hankala olla kaukana töissä. Kun ei ole kotona auttamassa. Pyydellyt, jotta lähtisimme mukaansa edes joksikin yöksi, jotta hänellä olisi rauhallisempi mieli.

Näin on kuitenkin parempi. näin vältän sen, etten sitä pitkää miehen työpäivää kuluttaisi odottamiseen ja siihen toivoon, että sitten kun... niin sitten helpottaa. Mutta, kun... hän saattaa olla myös väsynyt. Hänen tarvitsee ehkä huokaista. Tai mitä vain. Se nähtiin jo alkuvuodesta, enkä halua kertausharjoituksiin. Mieluummin niin, että joko ollaan yhdessä kotona ja läsnä tai sitten ei. Raskastahan tämä toki saattaa ajoittain olla. Ei joka päivä tanssita ruusuilla. Mutta, en ole koskaan kuullut sellaisesta aikuisesta, joka lapsia maailmaan olisi synnyttänyt siksi, että moinen elämistä helpottaisi. Kyllä niiden motiivien on oltava jossain muualla...

Kotona on kuitenkin hyvä olla. Tänne kaipasin, enkä suotta.

Lähdettiin Helsingin keskustaan. Ihan ex-tempore' noin vain. Autoillen. Lapsinemme, kera koiran. Kahvilaan. Se oli sellainen päähänpisto, jonka Mies sai matkalla ruokakauppaan, jutellessaan autossa serkkunsa kanssa. Kysymättä minulta sopi tapaamisen.

Serkulleen kerroinkin lähes kättelyssä, etten nyt oikein ole seurallisimmillani, enkä muutenkaan parhauttani näytä. Että kiva nähdä, kun edellisestä (ja siitä ainokaisesta) tapaamisesta aikaa lähes kaksi vuotta. Hiukset likaisina ja aikalailla kotivaatteissa, lähes huonolla tuulella.

Löysimme mukavan, aurinkoisen terassipaikan ihan ytimestä, jossa oli vieläpä tilaa meille. Mies meni kahvilaan sisälle hakeakseen tarjottavaa serkkunsa syntymäpäivän kunniaksi. Istutimme Veen omalle terassituolilleen. Itse pidin tyttösen sylissäni. Serkkupoika otti nartun hihnan käteensä.

Tyttöselle iski nälkä ja hätä. Noh, ruoka toistaiseksi lähes aina saatavilla. Ei siis muuta kuin tissi esille ja ruokaa naamariin. Käännän katseeni kohti miehen serkkua, juttelemme jostain. Palautan katseen siihen tuolille, jossa Veen piti istua. Näen poikasen juoksevan kädet levällään heiluen arviolta kymmenen metrin päässä kohti autotietä. Ampaisen samantien ylös ja kohti lastani. Tyttö yhä edelleen tississäni takiaisena roikkuen. Nappaan pojan kädestä kiinni. Poikanen reagoi tähän pysäyttämiseensä heittäytymällä siihen asfaltille, keskelle jalkakäytävää mahalleen makaamaan, huitoen samalla käsiään ja jalkojaan maahan raivoisasti huutaen. Pidän pienen neuvonpidon. Monologin, jossa kehoitan poikasta nnousemaan ylös ja palaamaan äitin kanssa terassille. Että yks isikin tulee kohta ja tuo varmaan myös Veelle jotain hyvää herkkua. Ei reaktiota. Lopetan tyttösen lentävän syömishetken pistämällä tissin piiloon. Nostan tyttösen toiseen kainalooni ja huutavan poikasen toiseen. Kävelen tyynen ruhallisesti omalle paikallemme. Samalla mies jo tuleekin ulos kahviosta kera kahvien, pillimehun ja juustokakkujen.

sattuipas eräänä iltana

Poikanen oli mumminluona yökylässä ja määrä palata takaisin kotiin. Paluupäivää edeltävänä päivänä sain kuulla Miehen joutuvan juurikin tuona poikasen paluupäivänä yövuoroon. Ei ollut aiemmin asiaa hoksannut. Mieleen hiipi pieni stressi jaksamisestani. Yleensä mummin luota kotiuduttuaan ei poikanen ihan noin vain nukahdakaan...

Kellon lähennellessä ilta kahdeksaa, soitti Mies lopulta useamman kehoituksen jälkeen äidilleen, jotta missä mahtavat viipyä. Kertoi lähtevänsä ihan pian kotoaan Veen kanssa, joka on tiedättekös, maailman ihanin... Mies lähti hommiinsa. Tyttösen sain onnekseni ajoissa unille. Mummi saapui pojan poikansa kera viimein 21.15 tuumaten, että heillä nyt hieman venyi. Totesin Veen olevan yleensä yöunilla 20.00 ja ilmaisin, etten oikein pidä näin myöhäisistä kotiintuloista. Yhtään enempää en kiukkuani ilmaista halunnut. Mukavahan se on, että Vee toisinaan pääsee mummille yökylään, eikä moiseen kohta enää samallalailla mahdollisuutta olekaan. Täytyisihän sitä ymmärtää olla kiitollinen kaikesta mahdollisesta avusta ja siitä, että itsellenikin järjestyy mahdollisuuksia hengähdystaukoihin.

Juuri, kun se yksi mummi oli kotoamme poistumassa, heräsi tyttönen syystä tai toisesta itkuun. Menin nukuttamaan tyttösen uudelleen uneen ja mummi jäi Veetä nukuttamaan. Neitokaisen nukahdettua hätistelin tuon mummin jatkamaan matkaansa ja hoisin itse poikani untenmaille. Halusin yörauhan laskeutuvan huusholliin mahdollisimman pian ja kivuttomasti. Lähtiessään se mummi lausui viimeisen lauseensa: "On sulla rankkaa..." ja häipyi. Reilussa viidessä minutissa oli poikanenkin jo unessa. Onneksi. Itselleni ei vain uni tullut... ja tyttönenkin heräsi kadonnutta pierua kiukkuamaan, jota yhdessä pari tuntia metsästettiin, kunnes aamu kolmelta saatiin me naisetkin unen päästä kiinni. Tapansa mukaan Vee, jonka sisäinen kello on pettämätön, herätti aamu kuudelta. Joo... toisinaan voi olla rankkaa. Onnekseni mies kesken koulupäivän tuli kotiin, jotta pääsin jatkamaan ne kesken jääneet yöunet pois.

Tapahtui eräänä aamuna

Kello löi jo kuusi, vanhemmat herätkää!! Tuumaili Vee, juostessaan huoneestaan makkariimme. Miehellä migreeni. Vaihteeksi. Tajusi kuitenkin ajoissa lääkettä kaapista hakea - nyt kun sitä kerrankin oli. Itse nousin, jottei poikanen ihan mahdottomuuksiaan touhuilisi. Pyykit koneeseen, tiskit siinä sivussa. Telkkarin VHS luukusta sain yhen pikkuauton, DVD-levyn sekä kaukosäätimen ongittua. Miten tuonne mahtuukaan niin paljon tavaraa? Otan vastaan yhden raivarin siitä, kun kiellän siihen samaiseen luukkuun laittamasta enää yhtään mitään.

Vee kertoo haluavansa puuroa. Totean, ettei vielä tähän aikaan ole puuroaika. Sitä ennenkään seitsemältä aamulla vielä... tästä harmistuneena poikanen pyrkii isänsä tietokoneelle. Tämänkin kiellän nostamalla pojan pois tuolilta, jonka päälle oli kiivennyt. Poikanen heittäytyy tramaattisesti lattialle vatsalleen takoen nyrkkejään maahan sekä tehostaen kiukkuaan huutaen ja potkimalla jalkojaan lattiaan. Annan kiukutella kaikessa rauhassa.

Aamukahdeksalta tarjoan sen jo hieman kaivatun puuron. Vee kiipeään tuoliinsa ja olisi valmis aterioimaan. Vien puuroista lusikkaa kohti Veen suuta. Vee nappaa lusikasta sormillaan kiinni ja kääntää päänsä pois. Kiellän ja yritän uudelleen syöttämistä. Poikanen hermostuu, kääntyy tuolillaan nurinpäin ja huutaa mielenosoituksellisesti. Huomaan korottavani ääntäni. Pääkipuinen mies tulee makkaristamme antaen itselleni tauon hengähtää. Siivoan, kiukuttelen, pihisen ja puhisen. En suostu rauhoittumaan. Mies saa poikasen paremmalle mielelle ja poikanen näyttää, kuinka hienosti häneltä itseltään sujuu lusikan vieminen suuhun. Jopa niin, että siinä lusikassa itsessään on kiitettävät määrät aamupuuroa. Menee sitä puuroa myös kädenkin kautta suoraan. Maitoa hörppiessään toistelee vain "namm namm"...

Tervetuloa vain uhmaikä meidän(kin) perheeseemme...